Heikoimpien polkemisella ei ole mitään rajaa!

Pienehkönä johdantona juttelin viikonloppuna pitkästä aikaa tuttavani kanssa ja jostain syystä puheeksi tuli työpaikkakiusaaminen, jota me molemmat totesimme kokeneemme. Kumpikaan ei tosin nykyisellä työpaikallaan, joten tätä mahdollisesti lukevat työkaverini saavat täyden synninpäästön.

Tuttavani uskoo, että 1980-luvulla kiusaaminen sekä koulussa että työpaikoilla paini aivan eri sarjassa kuin nykyään. En alkanut kiistää tätä, koska kiusaamisessa avainasemassa ovat yksilön omat, subjektiiviset, kokemukset ja tuntemukset, eikä mikään universaali mittari, jota ajan hammas ei kuluta.

Jos pahanteko oli ennen vanhaan fyysisempää kuin nykyään, jolloin sosiaalinen media on muotoutunut kiusaamisen kenties tärkeimmäksi instrumentiksi, tuntuu kaltoinkohtelu uhrista aina yhtä pahalta, ja asiaan tulee suhtautua aina yhtä suurella vakavuudella.

Otsikkoon sanasta sanaan viitaten olin menettää aiemmin päivällä malttini, kun luin päivän Ilta-Sanomien otsikosta, kuinka suomalaiskouluissa kiusataan jopa syöpäsairaita lapsia. Sanonta ”maassa makaavan potkiminen” on juuri saanut aivan uuden määritelmän: Ei riitä inhimillisen kärsimyksen kannalta se, että on sairastunut vakavasti. Koulu”toverit” katsovat lisäksi asiakseen alkaa pilkata.

Sama pätee toki myös likinäköisyyteen ja kehitysvammaisuuteen, jotka ovat perinteisesti olleet syynä sille, että kovimmat ja uljaimmat oppilaat ottavat toisen silmätikukseen sekä nimittelyn kohteeksi. Syöpään sairastunut, likinäköinen tai vammainen/vammautunut kärsii jo enemmän kuin tarpeeksi ilman, että muut käyvät erikseen kimppuun sanoin ja/tai teoin.

Ylipainoisuus taas ei itsessään ole sairaus, vaikka saattaa olla esim. diabeteksen seuraus. Lihavalle lapselle olotila on kuitenkin kaikkea muuta kuin mukava jo itsessään – puhumattakaan, jos lisäksi tulee vielä kouluympäristön pilkanteko, kuten on perinteisesti tavattu tehdä. ”Talon tapa?”

Ilta-Sanomien artikkelista:

”Syöpään sairastuneet lapset joutuvat ylättävän usein koulukiusaamisen kohteeksi.”

Nykyään juuri mikään ei jaksa yllättää, mutta jos jokin, niin tämä. Terveessä ympäristössä vakavasti sairasta kaveria tulisi auttaa ja vähintään tätä kohtaan tulisi kokea empatiaa, mutta itsetarkoituksellinen kiusaaminen menee täysin yli ymmärryksen.

”Hei zombie!”
”Tuo ei osaa enää pelata futista!”
”Vitun syöpälapsi!”

Tässä(kin) tapauksessa täytyy tietysti muistaa, ettei mikään julmuus olisi hyväksyttävämpää, vaikka uhri olisi terve kuin pukki, ts. motiivi on toissijainen. Tuntuu vain täysin käsittämättömältä, että kohteeksi otetaan vakavasti sairastunut lapsi, joka ei lisäksi itse mahda kohtalolleen mitään. Lisäharmia aiheuttaa hoitojaksojen vuoksi väliin jääneet opinnot, joissa on heikkokuntoiselle lapselle rutkasti kiinni kurottavaa.

”Vitun syöpälapsi!” -herja nimittäin implikoi, että herjaaja – lapsi itsekin – sekä tietää, mistä toisen heiveröisyys johtuu että valikoi uhrinsa nimenomaan sen johdosta.

”Pienten syöpäpotilaiden kohtaama pilkka ja torjunta tulivat esille jo 2000-luvun alussa tehdyssä tutkimuksessa. Lähes 30 prosenttia tutkimukseen osallistuneista lapsista oli kokenut koulukiusaamista syövän vuoksi.”

On täysin toissijaista, onko luku 10%, 30% vai 50%. Se, että käydään porukalla vakavasti sairaan koulutoverin kimppuun, kertoo jotain aivan mielipuolista nykymaailmasta. En hyväksy selitykseksi sitä, etteivät pilkkaajat käsitä syöpäsairauden vakavuutta. Saamani kotikasvatuksen myötä ymmärsin olla onnellinen siitä, että olen terve. Tältä pohjalta ei olisi tullut mieleenkään lähteä kiusaamaan toista siksi, ettei hän ole ollut yhtä onnekas.

”Turun yliopistollisessa keskussairaalassa tehdyn tutkimuksen mukaan vanhemmat arvioivat kiusaamisen vähäisemmäksi – ja opettajat vielä vähäisemmäksi.”

On edelleen toissijaista, miten vanhemmat ja opettajat kiusaamisen arvioivat. Mieleeni palasi ammoinen kirjoitukseni, jossa käsittelin mittavan uran opettajana tehneen Aino Kontulan sanomisia, ja mikäli muissa kansankynttilöissä on vähänkään samaa vikaa, jättäisin heidän näkemyksensä oman opinahjonsa kiusaamistilanteesta mieluummin tyystin huomiotta.

Avainasemassa on yhä ja edelleen se, kuinka asianosainen, kiusattu lapsi (tässä tapauksessa muutoinkin sairas ja heikko), tilanteen kokee. Paljon puhuvaa on joko joltain potilaalta tai hänen vanhemmaltaan lehden kanteen poimittu toteamus:

”Satutti enemmän kuin sairaus.”

Sekä se, että:

”Lapselle on joskus tautiakin rankempaa se, ettei kukaan kavereista enää pidäkään yhtettä.”

Artikkeli sekä tuohtumukseni ei tietenkään koske kaikkia Suomen kouluja – puhumattakaan kaikista Suomen koululaisista. Jossain määrin lohdullista on se, mitä artikkelin yhteydessä kertoo HUS:n lasten syöpäosasto 10:n kuntoutusohjaaja Saila Ylönen:

”Tiedän luokan, jossa sairaalassa olevan oppilaan nimi sanottiin joka ikinen aamu, kun käytiin läpi läsnä- ja poissaolevia. Näin oppilas pysyi luokkakavereiden mielessä ja usein he kysyivätkin, milloin luokkakaveri tulee takaisin ja mitä hänelle kuuluu.”

Kunpa kaikki osaisivat suhtautua asiaan samalla tavalla. En ainakaan usko, että kukaan kysyisi tuollaista varta vasten siksi, että odottaa sormet kihelmöiden sitä onnen päivää, kun toveri palaa lasaretista ja häntä pääsee kyykyttämään.

Tämäkään ei tosin varsinaisesti yllättäisi.

jannemuhonen
Perussuomalaiset Jyväskylä

Tärkeimmät arvoni, joihin kirjoituksissanikin pohjaan, ovat oikeudenmukaisuus ja kansallismielisyys. Niistä minulla on omat vakiintuneet käsitykseni.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu