Janne J. M. Muhonen Kriittisiä puheenvuoroja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Suomen elinkeinoelämä - olemmeko kohtuuttomia?

  • "Faster! Harder! Scooter!"
    "Faster! Harder! Scooter!"
  • Lähde: FrumForum
    Lähde: FrumForum

Suomen elinkeinoelämässä on ostajan markkinat. Tämän voi ymmärtää kahdella tavalla, mutta tarkoitan nimenomaan työnantajan etulyöntiasemaa valita harvoja poikkeustilanteita lukuun ottamatta kirsikat kakun päältä, ts. osaavimmat ja mieluisimmat yksilöt satojen hakijoiden joukoista. Syitä olen esitellyt jo lukuisissa aiemmissa kirjoituksissani (luettelot tunnisteiden takaa sisältävät melko paljon samoja kirjoituksia), mutta kiteytetään niitä nyt tähänkin:

  • teollisuuden ulosliputus halpatuotantomaihin
  • kyseisten alojen työpaikkojen absoluuttisen määrän vähentyminen ja niistä käytävän kilpailun koventuminen
  • alati polarisoituva kilpailuyhteiskunta, joka lietsoo yksilötason konflikteja, eli pyrkyryyttä, kyykyttämistä ja hyväksikäyttöä
  • tuloskeskeisyys, jonka johdosta ei enää riitä se, että työnsä tekee hyvin ja varmasti vaan tuottavuuden pitää olla huipussaan
  • talouskasvun ja kehityksen jatkuva ahnehtiminen
  • jonka seurauksena on myös henkilöstökulujen leikkaaminen
  • jonka seurauksena on liiketoiminnan pyörittäminen minimihenkilöstöllä
  • jonka seurauksena on vähän henkilöstön ylikuormittuminen.

Hallituksen jo kyllästymiseen saakka toistama mantra on työurien pidentäminen molemmista päistä, eli eläkeiän nosto ja toisaalta koulutuksen keston lyhentäminen. Tavoite on mielekäs sikäli, että mitä pidempään yksilöt ovat mukana työelämässä, sitä pienemmän osan elämästään he ovat sosiaaliturvajärjestelmän rasitteina, eli aluksi opintotuella tai lopulta kansaneläkkeellä.

Minun ei tarvinne kuitenkaan muistuttaa siitä, että jo entuudestaan sekä fyysisesti että henkisesti kuormittavan työuran venyttäminen haiskahtaa siltä, että ihmisestä pitää imeä viimeisetkin mehut ennen kuin on lupa huilata. Mikäli väestön eliniänodote nousee, ei valtiovallalla ole mitään syytä lopettaa työurien pidentämistä - pahimmillaan jonnekin 70 ikävuoden tienoille.

Kovastikin asiaan liittyen (ottaen huomioon hallituksen ja kyseisen henkilön yhteistyön) Pekka Himanen esitti tulevaisuusselontekonsa pohjalla toimineessa Sinisessä kirjassa oman vaihtoehtonsa eläkejärjestelmälle: oikeus eläkkeeseen koittaa, kun työuraa on karttunut 37,5 vuotta. Haluan siteerata itseäni siltä varalta, että tämä on yhä jonkun mielestä hyvä ehdotus:

    "Ensinnäkin, kuka määrittää sen, mistä työura alkaa? Mitkä ovat sellaisen työnteon kriteerit, jotka voidaan laskea kasvattamaan tuota 37,5 vuoden kokonaiskertymää? Pitäisikö tätä varten perustaa oma valvontavirasto, joka yhteenlaskee kaikkia hyväksyttäviä työsuhteita vai vaaditaanko peräti yli kolmen vuosikymmenen yhtäjaksoista työsuhdetta? Jälkimmäinen varsinkin on mahdoton ajatus."

Kaikesta tästä huolimatta tulee toisinaan mieleeni, että olemmeko tottuneet viiden kahdeksantuntisen työpäivän viikkoinemme (joskaan tämä ei - edelleenkään - koske jokaista alaa ja itsellänikin joka toinen viikko on kuusipäiväinen) liian hyvään? Onko hallituksella oikeus vaatia työikäiseltä ja -kykyiseltä väestöltä enemmän? Ovatko vaatimusten edessä takajaloilleen nousevat suomalaiset kohtuuttomia, vaikka työelämän vaatimukset muuttuvat tiukemmiksi?

Se, että sairaslomia sekä pyydetään että myönnetään toisinaan ehkäpä hieman heppoisin perustein, voi olla nähdäkseni seurausta (ainakin) kahdesta tekijästä, jotka ovat jossain määrin toistensa vastaisia:

  1. alati tehostuvan, kilpailuhenkisen ja tuloskeskeisen työelämän vaatimukset ovat yksinkertaisesti monen fyysiselle ja henkiselle sietokyvylle liikaa, ja tämä johtaa väistämättä uupumukseen, so. lisääntyneeseen levon tarpeeseen; tai
  2. se, kuinka moni työnantaja varmaankin haluaa asian mielellään nähdä: nykyihminen on käynyt liian laiskaksi, on yhä harvemmin kelvollisesti motivoitunut työhönsä ja haluaa luistaa vastuustaan aina kun vain on vähänkään mahdollista.

Eräät (jopa yksityisetsiviä palkanneet) työnantajat ovat toki saaneet ns. sluibailusta ikävää näyttöä, joka saa heidät kyseenalaistamaan aiheetta oikeasti työkyvyttömien alaistensa tilannetta. Tähän pätee vanha sanonta omenakorista. Tokihan fakta on se, että harvoja poikkeuksia lukuunottamatta jokainen pitää enemmän vapaa-ajasta kuin töissä olosta, mutta asettaudun silti tukemaan yleisesti ottaen vaihtoehtoa numero 1.

Eilisessä YLE:n artikkelissa Kajaanin Lääkärikeskuksen työterveyslääkäri Markku Nyman arvioi, että "työterveyshuollon vastaanottokäynneistä nykypäivänä ainakin kolmasosa on jollain tavalla henkisen puolen ongelmiin liittyvää", ja että "sairauslomaa myönnetään kuitenkin usein liian helposti". Lääkkeeksi hän ehdottaa että, kynnystä osoittaa korvaavaa työtä madallettaisiin.

Ajatus kohtasi melko voimakasta vastustusta ja itsellänikin kävi ensimmäisenä mielessä, ettei tässä maassa saa enää sairastaakaan rauhassa. Tietenkin käytettävyys muihin työtehtäviin riippuu siitä, millaisesta vaivasta työntekijä kärsii ja tein artikkelista sellaisen tulkinnan, etteivät henkisistä ongelmista kärsivät kuulu Nymanin "korvaavan työn mallin piiriin".

    "Onhan se luonnoton tilanne, että ihminen jää sairauslomalle jonkun pienen fyysisen vamman takia, joka estää nimenomaan hänen oman työnsä tekemisen, jos samalla työnantajalla on paljon muuta työtä, mikä pitäisi tehdä."

"Pienet fyysiset vammat" ovat tietenkin asia erikseen. Esiin täytyy jälleen kerran nostaa alakohtaisuus, ja oli Nymanin kohtaamaa oppositiota ajatellen mahdollisesti hänen oma vikansa, ettei hän - kenties hienotunteisuussyistä - lähtenyt yksilöimään näitä tekijöitä sen tarkemmin. Seuraava paradoksi kuitenkin pitää paikkansa:

    "Ajatellaan, että työ on se, joka rasittaa. Samaan aikaan puhutaan kuitenkin työttömistä, jotka syrjäytyvät ja menettävät henkiset voimavaransa ja jaksamiskykynsä."

Olipa vaiva mikä hyvänsä, auttaa toipumisessa paremmin lepo kuin kitkuttelu työmaalla. Kukin työnantaja voi puntaroida, onko järkevämpää antaa työntekijän huilata suosiolla kotonaan kuin ottaa riski, että tämä aiheuttaa puolenkuntoisena vahinkoa, jonka korjaamiseen muu henkilöstö joutuu näkemään turhaa vaivaa (joka puolestaan aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia).

Henkisiä ongelmia ei myöskään pidä aliarvioida, vaikka - kuten Nyman totesi - työterveyslääkärin on hankala diagnosoida niitä suoralta kädeltä. Lähtökohtaisesti asiakkaan rehellisyyteen tulee voida luottaa, vaikka se ymmärrettävästi välillä haastavaa olisikin.

Kuten ministeri Paula Risikon ehdotusta muuntaa sosiaaliturvamme osallistavaksi - sen sijaan, että yrityksiä kannustettaisiin palkkaamaan työntekijöitä ihan perinteiseen malliin - loppukesästä kommentoin, haiskahtaa kyseisessä ajattelussa uusfeodalismi, jossa sekä tuottavan työn itseisarvo että palkansaajien ja työttömien välinen kuilu (ml. status) paisuu.

Olen myös pohdiskellut, että Suomessa asennoituminen työntekoa, työpaikkaa ja lopulta työnantajaa kohtaan on muullakin tapaa vinksahtanut. Työpaikkaan suhtaudutaan kuin taivaan lahjaan ja työntekijän tulisi olla työnantajalleen elämänsä velkaa siitä, että hän saa palvella ko. yrityksessä - tahkoamassa voittoa sen omistajille.

Tietenkin nykyisessä työllisyystilanteessa (viitaten kirjoituksen alkupuoliskon luetteloon) tulee olla kiitollinen työpaikastaan (niin minäkin olen), mutta nykytilanne nimenomaan uhkaa johtaa siihen, että ...

  • ... työympäristön räikeisiinkään epäkohtiin ei uskalleta puuttua
  • ... palkansaajista tulee yhteiskunnan eliittiä ja työttömien hyväksikäyttö (viitaten ministeri Risikon ehdotukseen) mahdollistuu sekä saa jopa tietynlaisen oikeutuksen
  • ... tällaisten asioiden ilmetessä ja yleistyessä ihmisiä ei huvita hakeutua työelämään, koska lopputuloksella ei ole ratkaisevaa käytännön eroa - ts. on sama, saako palkan yritykseltä x, jossa työskentelee vai valtiolta siitä hyvästä, että työskentelee yrityksessä x.

Tarttis tehrä jotain - kun vaan tietäisi, että mitä.

Olen jopa alkanut varovaisesti pohdiskella, olisiko aiemmin periaatteellisista syistä vastustamassani perustulossa (tai kansalaistulossa, kansalaispalkassa tai osallistumistulossa - kuinka itse kukin sitä haluaa nimittää) aineksia sosiaali- ja työvoimapoliittisten ongelmiemme ratkaisuun. Asia ansaitsee paitsi tarkempaa tutkimista myös ennakkoluulottomampaa keskustelua.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän bvalonen kuva
Birgitta Valonen

..."alkanut varovaisesti pohdiskella, olisiko aiemmin periaatteellisista syistä vastustamassani perustulossa aineksia"...

Tuossa on kaiken poliittisen toiminnan kiteytys eli ihminen ajattelee asioita sitten kun ajattelee, ei koskaan aikaisemmin. Mikään ei etene ennenkuin etenee.

Käyttäjän VesaHellman kuva
Vesa Hellman

Järkevästi toteutettuna tuo perustulo voisi antaa kivasti joustovaraa sekä työntekijä että työnantaja puolelle.

Ei välttämättä tarviasi työntekijän raahatua paikalle jossa ei ole oikeaa tekemistä vaan koska tessissä on määritelty työajaksi 40 tuntia ja siitä ei voi joustaa alaspäin koska tulot tippuu.

Toisaalta taas työnantaja voisi saada helpommin tuuraajia kun ei tarvitsisi pyörittää kauheaa byrokratiaa läpi.

Toimituksen poiminnat