Janne J. M. Muhonen Kriittisiä puheenvuoroja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Vahva kansallisvaltio on yhteiskuntarauhan tae

  • Vahva kansallisvaltio on yhteiskuntarauhan tae
  • Vahva kansallisvaltio on yhteiskuntarauhan tae
  • Vahva kansallisvaltio on yhteiskuntarauhan tae

Jotain on aivan perustavanlaatuisesti pielessä, mikäli Suomen kansalliset symbolit herättävät assosiaatioita ääriliikkeisiin, lähinnä kiihkonationalismiin, patriotismiin ja/tai skinhead-toimintaan. En hyväksy ajatusta siitä, että kyseiset liikkeet olisivat omineet erityisesti Suomen leijonan kuvastamaan ideologioitaan. Tällaisia ajatuksia on herättänyt mm. toisaalla huomaamani keskustelu siitä, kuinka suhtautua leijonan kehoonsa tatuoineeseen (mies)henkilöön.

Pelkään, että assosiaatioille tuo lisäpuhtia uutiskuva Jyväskylän kirjastopuukotuksesta tänään ehdolliseen vankeuteen tuomitusta tekijästä, joka oli oikeudessa verhoutunut Suomen lipuilla koristeltuun huiviin.

Toisaalta symboleiden niin sanoakseni printattuihin versioihin, kuten kankaalle painettuun siniseen ristiin, ei pidä suhtautua kuolemanvakavasti. Aku Hirviniemen tempaus viimelauantaisen Kingi-televisiohupailun pilottijaksossa herätti minussakin närää, muttei missään nimessä siinä määrin, että mieleni olisi tehnyt lähettää kiukkuista palautetta joko tuotantoyhtiölle, iltapäivälehdille saati varsinkaan Akulle itselleen.

Olisi mielenkiintoista tietää, pidetäänkö Kiinassa maan kansallissymbolia, lohikäärmettä, nahkaansa tatuoinutta tai Ranskassa liljakuvioiseen vaateparteen sonnustautunutta henkilöä kiihkoisänmaallisena hörhönä. Ilman parempaa tietoa epäilen, ettei näin ole. Edelleen asiaan perehtymättä ounastelen, että näiden maiden kiihkonationalisteilla on käytössään muita symboleita.

Ajattelin kuitenkin kirjoittaa terveestä isänmaallisuudesta ja kansallisesta yhteishengestä, samoin kuin siitä, kuinka omaa arkiturvallisuuttamme, jota uskon monen pitävän itsestäänselvyytenä, olisi aika ajoin syytä pysähtyä pohtimaan ja arvostamaan. Suomi valittiin vastikään maailman vakaimmaksi maaksi ja vieläpä neljättä kertaa peräkkäin. Erilaista perspektiiviä ei pitäisi olla vaikeaa hakea kunkin oman suhteellisuudentajun ylläpitoon ja kehittämiseen, ottaen huomioon, kuinka reaaliaikaisesti ja yksityiskohtaisesti maailman tämänhetkisistä kriisipesäkkeistä meilläkin päivittäin uutisoidaan.

Pidän saavutetun turvallisuustason, lainkuuliaisuuden ja kanssaelijöiden kunnioittamisen ytimenä vahvaa ja suvereenia kansallisvaltiota. Sen vastakohtana voidaan nähdä kansalaisten yhteisten arvojen puute, hajanaisuus tai jopa keskinäinen ristiriitaisuus, eli tilanne, jossa valtiota aletaan käsitellä pelkkänä ääriviivoin rajattuna kuviona kartalla. Historiasta juurensa juontavana sattumanvaraisena tilana tai konstruktiona, johon "osallistuville" kyseisen maapläntin tulevaisuudella tai edes tämänhetkisellä vakaudella ei ole sen suurempaa merkitystä.

En tarkoita tällä yksinomaan etnistä tai kulttuurillista hajanaisuutta, ts. väestön heterogeenisyyttä, vaan eurooppalaisissa sivistysvaltioissa historian saatossa muotoutuneen yhteishengen puutetta. Yhteishengellä tarkoitan väestön ylivoimaisen enemmistön jakamia solidaarisuutta, keskinäistä mahdollisuuksien tasa-arvoa, fyysistä ja henkistä koskemattomuutta sekä omistus- ja itsemääräämisoikeutta koskevia perusarvoja, jotka ovat ikään kuin kirjoittamattomia sopimuksia.

Uskon Suomen kansallisvaltion ilmapiirin ja laajaa kannatusta nauttivan moraalinormiston olevan niin vahva, että sen ansiosta väestö toimisi suunnilleen nykyisen lainsäädännön puitteissa jopa ilman sen noudattamista valvovaa virkavaltaa sekä oikeuslaitosta. Luulisin, etteivät kansalaiset alkaisi rosvota ja pahoinpidellä toisiaan ihan hillittömästi, mikäli näistä teoista ei yhtäkkiä saisikaan sanktiota. Kysymyksessä on yleisesti jaettu ja kulttuurin myötä omaksuttu näkemys oikeasta ja väärästä.

Tältä pohjalta tunnustan elämänkatsomuksestani huolimatta, että Perussuomalaisten keskeisiin teeseihin kuuluva kristillissosiaalinen arvomaailma vastaa omaani. Sen synonyyminä voidaan käyttää tässä yhteydessä länsieurooppalaisuutta tai laajemmassa kontekstissa jälkiteollisten yhteiskuntien arvomaailmaa, koska myös suurimmaksi osaksi ei-kristityt Japani ja Etelä-Korea jakavat samat arvot sekä normit – pitkälti niiden esim. Pohjois-Eurooppaan verrannollisen sivistys- ja muun kehitystason ansiosta.

Suomen saavuttamaa tasoa vakaudessa ja yhteiskuntarauhassa uhkaa lähitulevaisuudessa ennen kaikkea Euroopan unioniin vähitellen rakenteilla oleva vastuunjakomekanismi, jonka seurauksena saamme kiitoksena jäsenyydestä ja nöyryydestämme oman osuutemme Etelä-Eurooppaan kohdistuvasta siirtolaispaineesta. Mikäli maahanmuutto on laadullisista tekijöistä riisuttuna vastaanottajaosapuolelle voimavara, kilpailukyvyn kohentaja ja innovaatioiden runsaudensarvi, luulisi – kasvavasta työttömyydestä niin ikään kärsivän – Italian talouden sekä hyvinvoinnin kääntyneen viimeisen parin vuoden sisään huimaan nousukiitoon.

Jostain kumman syystä näin ei olekaan käynyt ja meille niin kovin tuttujen taikasanojen, joista juuri kolme esimerkkiä mainitsin, sijaan italiaanot kokevat tilanteensa taakkana. Mikä on mennyt pieleen vai puuttuuko saapasmaalta tykkänään solidaarisuuden ja lähimmäisenrakkauden mentaliteetti?

Tulon- ja taakansiirtounioni EU:n myötä Suomellakin on riski saada tästä oma osuutensa. Asuntojen järjestäminen on yksi keskeinen ongelma. Helsingin Sanomissa uutisoitiin pari päivää sitten pääkaupunkimme kasvavan muslimiväestön asuttamiseen liittyvistä haasteista. Vaikka muslimiperheiden uskontoon perustuvissa ja asumisjärjestelyihin liittyvissä vaatimuksissa olisi käsiteltävää oman kirjoituksensa verran, tartutaan maahanmuuttajien asuttamiseen itseensä.

Vaikka kaupungissa onkin rakenteilla jopa 4 000 uutta asuntoa, tarkoittaa käytännössä varattomien siirtolaisten massamaahanmuutto, johon siis EU:n todennäköisesti ennen pitkää velvoittama vastuunjakopolitiikka tulisi johtamaan, yhä suurempia vaikeuksia saada kohtuuhintaisia asuntoja kaikille niitä tarvitseville – kantaväestöä unohtamatta.

Hesarin artikkeliin haastatellun Suomen Somalia-verkoston puheenjohtaja Saido Mohamedin kommentti koskien maahanmuuttajien asuttamista "eri alueille" on täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä pidetään yleisesti integraatiota edistävänä asutuspolitiikkana. Epäilemättä ketkään Helsingin asuttamista maahanmuuttajista, ts. ryhmät, jotka eivät kykene lähinnä rahoituksen johdosta itse valitsemaan asuinpaikkaansa, eivät ole hajasijoittamista kannattavien suunnitelmien taustalla. Kukapa ei haluaisi asua mahdollisimman likellä samasta maasta kotoisin olevia tai jopa sukulaisiaan.

Tämä olisi kai mahdollista toteuttaa käytännössä rakentamalla Helsinginkin liepeille ja halvalle tonttimaalle kokonaan uusia kaupungin vuokrataloista koostuvia lähiöitä, mutta minun ei tarvinne erikseen mainita, millaisiin sosiaalisiin ongelmiin tämä tulisi johtamaan, sillä hajasijoittamisella – johon on pieneksi yllätyksekseni ja ilokseni alettu tähdätä – näitä pyritään nimenomaisesti ehkäisemään.

On tietenkin itsestäänselvää, että mikäli Mohamedilta tai keneltä tahansa kolmannen maailman tulijalta itseltään kysyttäisiin, eivät he tiedostaisi tai vastaavasti myöntäisi maahanmuuttajaryhmiä tiiviisti keskittävässä asuntopolitiikassa empiirisesti piileviä ghettoutumis-, segregoitumis- ja syrjäytymisriskejä. Mielipiteenvapauden ja vapaan tiedonvälityksen nimissä Mohamedin ja muiden on tietenkin täysin luvallista ja jopa suotavaakin kertoa edustamiensa yhteisöiden terveiset myös suurelle yleisölle.

Tämän vuoksi on kuitenkin olennaista, että Helsingin ja kaikkien muidenkin Suomen kaupunkien kaupunkisuunnittelusta vastaavat viranomaistahot pitävät homman tiukasti omissa hyppysissään. En toki vakavissani pelkää, että suunnittelussa käännettäisiin uusi ja Mohamedin toivoma suunta.

Maahanmuuttokriittiset ovat varoitelleet jo kymmenkunta vuotta "hallitsemattomista siirtolaisvirroista". Tätä ei olla otettu vakavasti, mutta uhka alkaa vähitellen konkretisoitua ja erittäin surullista olisi, mikäli emme voisi itse vaikuttaa tilanteeseen mitenkään. Aiemmin, kun kunkin Euroopan unionin jäsenvaltion maahanmuuttopolitiikka on ollut (tietääkseni) suurimmaksi osaksi niiden omissa näpeissä, on tulijamäärät saatu suhteutettua edes joten kuten olemassaoleviin kotoutusresursseihin, jos näin vain on parlamentaarisessa järjestyksessä haluttu. Ruotsi ei ole tätä halunnut ja yhteiskuntarauha rapistuu.

Lähitulevaisuuden vaaramomentti on unionin yhteinen maahanmuuttopolitiikka, jossa on pääpiirteittäin kaksi vaihtoehtoa: a) ulkorajavalvonnan tehostaminen sekä esim. pitäytyminen laittoman siirtolaisuuden määritelmässä, ja b) nykykäytännön säilyttäminen, kotoutustoimenpiteitä tarvitsevia siirtolaisia koskeva ja muitakin kuin unionin ulkorajoilla sijaitsevia maita velvoittava pakkosijoitusmekanismi, sekä luultavasti myös Schengenin sopimukseen kuuluvien ja maiden välistä muuttoa koskevien ehtojen painaminen villaisella yhä useammin.

Yksinomaan vilkaisun holtittomasta väestönkasvusta kärsineisiin ja kärsiviin maihin pitäisi riittää osoittamaan sen, että paitsi kansallisvaltiomallissa pysyminen myös optimaalinen väkiluku suhteutettuna sellaisiin tekijöihin kuin inhimillisen kehityksen indeksiin, huoltosuhteeseen, bruttokansantuotteeseen, suurimpien asutuskeskittymien asuntokapasiteettiin sekä kykyyn rakentaa lisää, luonnonvaroihin ja nykyiseen väestötiheyteen ovat mitattavia avaintekijöitä siihen, miksi Suomi rankattiin kaikkien maiden vakautta arvioitaessa ykköstilalle. Tekijöitä, joita ei voi mitata yhtä yksiselitteisesti, esittelin kirjoituksen keskivaiheilla.

Hyvinvointia – näennäistä tai ei – on jatkunut jo sen verran pitkään, että niin kansa kuin sitä ohjailevat sosialistipoliitikot ovat alkaneet pitää sitä status quona, jota ei uhkaa mikään, ja josta riittää jaettavaa loputtomasti. Näin asia ei ole. Hyvinvointivaltio ei toimi ja säily ilman jatkuvaa ylläpitoa, ympäristön tarkkailua ja valitettavasti myös omien etujen valvontaa. Nopeaa ja tarvittaessa itsekästäkin reagointia muuttuvan maailman tapahtumiin. Viimeisessä kohdassa Suomi ei ole erityisen ansioitunut.

Mikäli nykyinen vakaus ja yhteiskuntarauha halutaan säilyttää myös tuleville sukupolville, on siinä petraamisen paikka. Etenkin Euroopan unionin liittovaltiokehityksessä sekä muuntautumisessa talousliitosta tulon- ja taakansiirtounioniksi on hylättävä sivustaseuraajan rooli. Mikäli euroeliitillä ei ole pienintäkään aikomusta ottaa yhteisen maahanmuuttopolitiikan suunnaksi aiemmin esittämääni vaihtoehtoa a), on vakavasti harkittava laivan jättämistä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tätä on perusteltua harkita siinäkin tapauksessa, mikäli Suomelle ei ole omasta aktiivisuudesta huolimatta muuta roolia tarjolla. Minusta kansallinen itsekkyys on oikeaa välittämistä ja vastuunkantoa sekin – vastuuta Suomen itsenäisestä valtiosta, sen kansasta ja yhteisestä tulevaisuudesta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

EU ei kyllä minun kansallistunnettani mitenkää sabotoi.

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Kun nyt aiheesta keskustelua on..kuten ilmeisesti tiedetään,niin kulttuurien ja yhteisöjen liimaava sidos koostuu kielestä ja sen muodostamista käsitteistä. Tämä on vielä oleellisempaa kuin arvot,koska kyllä samoja arvoja maailmassa muuallakin kannatetaan,mutta kieli on eri.

Oletko kiinnittänyt huomiota kuinka paljon kuitenkin päivittäisessä keskustelussa meidän pitää määritellä käsitteitä toisillemme?

Toimituksen poiminnat