Janne J. M. Muhonen Kriittisiä puheenvuoroja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Laupias samarialaisuus epävakaassa taloustilanteessa

  • "Hello world!"
    "Hello world!"

Kuvitelkaa keskituloisen lapsiperheen vanhemmat, joille joka kuun palkkatuloista heidän mielestään ehdoton menoerä on 15 % vapaaehtoisiin lahjoituksiin asuinkunnan sosiaalitoimelle, WWF:lle, UNICEFille, Amnestylle, kirkon ulkomaanapuun, Pelastusarmeijalle jne. Omat lapset saavat toki murua rinnan alle ja kulkevat jonkinlaisissa vaatteissa, mutteivat saa niin laadukasta hoivaa kuin mihin vanhempien tulotasolla olisi mahdollisuus, jos he jättäisivät humanitaarisen intoilunsa vähemmälle.

Vanhemmat ovat järkeilleet, että kaikki on hyvin, kun lapset eivät kuole nälkään, eivät joudu kulkemaan alasti ja saavat sairastuessaan hoitoa sitten kun saavat. Yksityiseen ja yleensä julkista nopeammin tavoitettavaan terveydenhoitoon ei tällä tulojen allokoinnilla ole mahdollisuutta, vaikka joku perheen pienimmistä saisi välitöntä tehohoitoa vaativan sairauden tai ruumiinvamman.

Vanhemmat järkeilevät, että aina voisi olla huonommin, ja jossain varmasti myös on näin. Vanhemmat ovat mahdollisesti omaksuneet ideologian, jonka mukaan omasta näennäisestä hyvinvoinnista tulee potea huonoa omaatuntoa sekä syyllisyyttä juuri siksi, että kaikilla asiat eivät ole näinkään auvoisesti. Lapset toimivat moraalisen hyvinvointikrapulan välikappaleina ja kärsijöinä.

Oletetaan lisäksi, että toinen vanhemmista jää työttömäksi, joten tulotaso heikentyy, mutta hyväntekeväisyydestä ei siinäkään vaiheessa aleta tinkiä. Heidän ja heidän omien lastensa välinen lojaliteettisuhde säröilee ulkopuolisen silmin.

Suomen valtio tukipakettipolitiikkoineen ja kehitysyhteistyöhön osallistumisineen on toiminut juuri samoin kuin kyseiset vanhemmat. Oman maan kansalaisten elinolosuhteissa on epäkohtia ja parantamisen aihetta pitkän pitkä lista, mutta resursseja ei löydy. Tai vastaavasti saattaisi löytyäkin priorisoimalla, muttei heru. Sen sijaan yksi kulumomentti valtion budjetissa – kansainvälinen avustustoiminta – on koskematon Pyhä Lehmä, joka saattaa vasta nykyisen hallituksen myötä päätyä ansaitusti leikkauspöydälle.

Viitteitä tästä esiintyi jo ennen vaaleja, mutta lopputuloksen näyttää aika.

Analogian vanhemmat ajattelevat kenties samoin kuin Tarja Cronberg, jonka mielestä yksi varteenotettava tapa kantaa vastuuta muiden maiden ongelmista on hankkia itselleen vastaavia ongelmia, ts. kurjistaa kohteena olevaa kansaa lähemmäs vertailukohdan tilannetta.

Vaatisi mahdollisesti todella suuren mittaluokan kansallisen kriisin, jotta kävisi niin erikoisesti, että oman väen hyvinvoinnin kohentamisesta erinäisin panostuksin muodostuisi yhtä suosittu ja mediaseksikäs teema kuin mitä humanitaarinen apu on jo pitkän aikaa ollut.

Yksi tapa on tietysti ajaa valtio niin alas ja ahtaalle, että voidaan jonain päivänä todeta: "Hei, mehän elämme yhtä kurjasti kuin nuo!" Enää eivät lapset saakaan ruokaa, vaatteita tai julkisen terveydenhuollon palveluita.

Tässä vaiheessa hyvinvointikrapula on selätetty ja suomalaisten keskimäärin kelvollisista elinolosuhteista podettava huono omatunto niin ikään.

Vaaditaanko äärimmäisyyksiä, jotta huomio kiinnittyy oman kansan tulevaisuuteen?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat