Janne J. M. Muhonen Kriittisiä puheenvuoroja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Vallan vahtikoirasta lain toimeenpanijaksi?

  • Vallan vahtikoirasta lain toimeenpanijaksi?

Mediaan pätee monen monituisen muun asian ohella iänkaikkinen sanonta "hyvä renki, mutta huono isäntä". Muutamien esimerkkitapausten kautta median läpivalaisu kautta yhteiskuntarakenteiden alkaa olla journalismin yleisestä heikosta tasosta huolimatta niin perinpohjaisen kattava, että neljäs valtiomahtimme on siirtymässä rengin paikalta itse kuljettajan pukille. Ohjastamaan kyytiä ja maisema vaihtuu.

Tapanilan joukkoraiskauksen tekijiöiden tuomiot viime vuoden kesäkuussa olivat jo käräjäoikeudessa ennakoitua alhaisemmat, koska heidän katsottiin saaneen osansa kolttosistaan tapauksen ympärillä käydyn mediakohun seurauksena. Pääasiassa kohu velloi sosiaalisessa mediassa alatyylisine lynkkauskampanjoineen, mutta myös tavanomaisemmalla medialla oli näppinsä pelissä.

Samaa, uutta ja innovatiivista, kohtuullistamispykälää sovellettiin noin viikko sitten, kun Helsingin Töölössä elokuun puolivälissä vuonna 2015 sattuneen ja kuolemaan johtaneen pyöräilijän yliajon tekijän tuomiota kevennettiin hovioikeudessa lähes kaksi vuotta.

    "Töölön pyöräturmasta syytetyn miehen tuomio lieveni lähes kaksi vuotta. Helsingin hovioikeus on tuominnut miehen 2 vuodeksi ja 8 kuukaudeksi vankeuteen.
    [...]
    Hovioikeuden mukaan tapausta oli käsitelty julkisuudessa laajasti ja uutisoinnissa oli tuotu esiin myös vastaajan terveydentilaan ja yksityiselämään liittyneitä tietoja, joten rangaistusta kohtuullistettiin."

Kohtuullistaminen saattaa olla perusteltua, mikäli tekijästä todella kaivetaan julkisuuteen arkaluontoisia terveydentilaa käsitteleviä tietoja. Siltikin jokaisessa rikosoikeudelliseen prosessiin johtavassa teossa pitää nähdä ero tuottamuksellisuuden ja tahattomuuden välillä. Jos tutkintatiedot autoilijan teon tahallisuudesta pitävät paikkansa, en näe mitään epäoikeudenmukaista siinä, että tuomio kärsitään raskaimman kautta ilman julkisuuteen liittyviä lievennyksiä.

Muihin lieventäviksi mainittuihin asianhaaroihin en ota kantaa, koska tämä kirjoitus ei niitä koske. Enempää kuin tämän verran:

    "Hovioikeuden mukaan autoilijan tahallisuus vakavien vammojen aiheutumiseen nähden ei ollut yhtä suuri kuin törkeissä pahoinpitelyissä tavanomaisesti."

Eipä sitten varmaankaan. Paitsi, että tässä tapauksessa uhri sattui kuolemaan. Toki yksi tuomioon johtaneista syytenimikkeistä oli myös törkeä kuolemantuottamus, mutta erityisesti se huomioiden yllä oleva hovioikeuden lausunto näyttäytyy huvittavana.

Median rooli yksityishenkilöiden omissa some-yhteisöissään suorittamien aktioiden näkyvyyden tuojana on vaikuttanut parissa viimeaikaisessa tapauksessa myös viranomaisten toimintaan ministeritasoa myöten, tai tätä ainakin epäillään. Kun kansa sai vihiä kesäkuun alkupuolella irakilaisäidin ja hänen kolmevuotiaan lapsensa karkottamispäätöksestä, nousi asiasta kulovalkean tavoin inhimillisyyttä penäävä kohu, joka kirvoitti sittemmin yli 30 000 allekirjoitusta keränneen adressin.

Kohu huomattiin myös sisäministeriössä ja jopa vielä viimeisiä hetkiään tuolloin sisäministerinä virkaa toimittanut Petteri Orpo lupasi kiihkosta kuohuvalle kansalle, että asia tutkitaan vielä kerran oikein pohjamutia myöten. Epäilen, ettei Orpo olisi takuulla lähtenyt ministerinvirassaan pyytämään selvitystä maahanmuuttovirastolta ilman kansalta ja medialta tullutta painetta.

Sitä ei voi mitenkään varmaksi todistaa, etteikö tapausta oltaisi käsitelty vastaavalla laajuudella ja hartaudella, mikäli aluksi yksityishenkilöt somessa ja seuraavaksi media eivät olisi asiaan erittäin hanakasti tarttuneet. Tämä on kuitenkin toissijaista ja nähdäkseni Orpo teki asiassa useammankin virheen.

Mietitäänpä nimittäin asiaa mahdollisten mutta loogisten laajempien seurausten kautta. Suomessa pannaan todennäköisesti toimeen tänäkin vuonna vähintään nelinumeroinen määrä karkotuksia. Mikäli aktivistit pitävät yllä nykyistäkin railakkaampaa älämölöä jokaisesta niistä (joka tietenkin on mahdoton ajatus, mutta leikitään niin), ei nykyinen sisäministeri Paula Risikko ehtisi paljon muuta tehdäkään kuin pyytää maahanmuuttovirastolta ylimääräisiä lisäselvityksiä kunkin tapauksen todentamiseksi.

Ja vaikka pyytäisikin karkotuspäätöksen ollessa täysin yksiselitteinen ja vedenpitävä, ei tämäkään tietysti aktivisteja tyydytä. Ovathan kaikki maahanpyrkijät heidän premissinsä mukaan täysin, jäännöksettä, vilpittömiä sekä aitoa ja akuuttia hätää pakenevia.

Risikon aika ei tietenkään moiseen sirkukseen ja kansansuosion kalasteluun riitä, koska oikeita töitäkin pitää hoidella. Voipi olla, että viimeistään ihmisoikeusaktivistien vinkatessa vaille ministerin huomiota jäävät turvapaikanhakijat alkavat purnata. Eikö jokaisella karkotuspäätöksen saaneella turvapaikanhakijalla ole samanlaiseen ministeritason huomioon oikeus, kerta sellainen annettiin irakilaisäidille lapsineen?

Tietenkään tämä ei ole millään tapaa mahdollista, mutta millä tapaa ministeriön huomiotta jääminen perustellaan kaikille muille? Orpo antoi viranomaistyöskentelystä täysin väärän signaalin paitsi turvapaikanhakijoille, myös omalle kansalleen, omalle äänestäjäkunnalleen. Signaalin, jonka mukaan ministeri sinkoaa käskystä tutkituttamaan kansan epäoikeudenmukaisiksi kokemia viranomaispäätöksiä.

Tässä kohdassa moniarvoisten ihmisoikeusihmisten logiikka nyrjähtää resurssien ja realiteettien edessä – erityisesti ottaen huomioon viime syksystä alkaneen muuttovolyymin. Voi moraalisäteillä loputtomasti, mikäli on mukana estämässä yksittäisen karkotuksen toimeenpanoa, suojelee paperitonta Ahmedia kellarissaan tai lahjoittaa vuosittain 15 € UNICEFin keräykseen. Voi kuuluttaa nyrkki pystyssä, kuinka joukossa on voimaa.

Sen kuitenkin unohtaa tai pikemminkin jättää kokonaan tiedostamatta, että omaa oikeuttaan penäävien turvapaikanhakijoiden joukko se vasta valtaisa onkin. Tämän johdosta on kaikkien parhaaksi, että jokaisen yksittäisen tapauksen, tässä tapauksessa turvapaikkahakemuksen, ratkaisee valtuutettu viranomainen asiantuntija-apuineen huutoäänestyksen sijaan. Se palvelee aivan kaikkien etua.

Haluankin lopuksi lausua irakilaisäidin tapauksen kautta pari sanasta siitä, miksi viranomaiset päättämässä yksittäistapauksista virkavastuun ja lain nojalla on koko esivallan uskottavuuden ja luotettavuuden sekä viranomaispäätösten oikeudenmukaisuuden keskeisin tukipilari, josta täytyy pitää herkeämättä kiinni.

Viranomaisten päätöksessä ei ole nokan koputtamista niin kauan kuin se on kaikin puolin laillinen, ts. myös lainvoimainen. Tulkinnanvaraa lakikin tietysti antaa ja lopputulos irakilaisäidin tapauksessa alun alkujaan (en muuten tiedä, että miten asiassa lopulta kävi – puriko kansan rumputuli ja ministeri Orpon asiaan puuttuminen?) olisi voinut olla toinen, mutta lainsäätäjän sekä -tulkitsijan tehtävä on valitettavasti olla rationaalinen ja jopa tietyllä tapaa tunnekylmä. Tätä kutsutaan myös objektiivisuudeksi.

Mikäli yhteiskuntamme toimisi siten, että olisi aina takaraivossa tiedossa, että lainvoimainen päätös riippuu siitä, kuinka emotionaalinen ihminen sen laatii tai millainen fiilis hänellä noin muuten sattuu olemaan (olettaen, että näin hurja tulkinnanvaraisuus olisi mahdollista), koko järjestelmä menettäisi uskottavuutensa ja luotettavuutensa. Syvästä luottamuspulasta kärsivä viranomaiskoneisto johtaa pahimmassa tapauksessa anarkiaan. Niin valitettavan yksinkertaista se on.

Kärjistettynä yksilö voisi hövelin viranomaiskontrollin Suomessa toivoa, että sosiaaliturvahakemuksen käsittelisi jokin hellämieliseksi tiedetty virkailija jokaista liitettä ja selvitystä penäävän direktiivifriikin sijaan. Toisin sanoen oikeusvaltio on parhaimmillaan silloin, kun päätökset keskenään verrannollisissa tapauksissa ovat yhtäläiset niiden laatijoista riippumatta. Todellisessa oikeusvaltiossa myöskään nepotismilla ei saa olla mitään sijaa.

Oikeusistuimen ja rikosseuraamuslaitoksen puolueettomuuden, luotettavuuden ja uskottavuuden nimeen vannovana oikeusvaltion kannattajana minua huolettaa aivan aidosti se, että tällaisesta median vietävissä olevan tuuliviirin roolista tulee päättäjille, viranomaisille ja oikeuslaitokselle tupakoinnin kaltainen paha tapa aina silloin tällöin – erityisesti aihepiirin ollessa erityisen tulenarka ja/tai paineen ollessa erityisen voimakas.

En ole koskaan piilotellut sitä, että pidän osaa median toimijoista täydellisen asennelatautuneina, puolueellisina, omaavan oman subjektiivisen poliittisen agendansa ja pyrkivän ajamaan tätä valitsemalla asiantuntijansa (tai "asiantuntijansa") sekä heidän lausuntonsa itseään hyödyttävällä linjalla, sekä käyttämällä kohdettaan mustamaalaavaa sekä indoktrinoivaa retoriikkaa ja tarkoitushakuista kuvallista viestintää.

Median rooli saattoi olla sama jo muinaisessa Kekkosslovakiassa, mutta tuolta aikakaudelta puuttui nykyisen agitaation kultaisin työkalu: some. Ei päivää ilman somekohua – yleensä tuulesta temmattua tai yhdentekevästä pikkujutusta paisuteltua sellaista. Medialla on nykyään laajempi keinoarsenaali vaikuttaa päivänpolitiikkaan.

Antaa painetta ja prässätä. Huoleni koskee siis sitä, alistuvatko poliitikot ja virkavalta ohjailtaviksi.

Hauska mediailmiö on onnistuneesti läpi luovittuna (mahdollisimman vähän päälle huutamista) yksi nykyajan parhaista TV-konsepteista: A2 Ilta. Yksinkertaisuudessaan ohjelmaidea on se, että YLE kutsuu alkuasetelmaansa väkeä, antaa heidän puhua suunsa puhtaiksi ja seuraavana päivänä sekä YLE itse että myös muut mediat, ovat väärällään uutisia käydystä keskustelusta ja siinä kirvonneista osallistujien mielipiteistä.

Oma jo hieman kauempaa haettu huolenaiheensa koskee sitä, kuinka nämä Tapanilan ja Töölön kaltaiset ennakkotapaukset saattavat mahdollistaa vuosia ja vuosia venyvät valituskierteet. Anneli Auerin tapaus on ellei eniten niin yksi eniten mediahuomiota saaneista oikeuskäsittelyistä koko Suomen historiassa ja näkyipä olleen viimeksi eilen yksi pääuutisaiheista.

Tuleepa tuomio aikaan – hädin tuskin syytetyn elinaikana – olemaan mikä hyvänsä, mietin puolivakavissani, tuleeko jatkojatkojatko-oikeuskäsittely kestämään toiset +10 vuotta, kun pohditaan, ovatko kaikki lukemattomat juonenkäänteet arvioitavissa jotenkin toisin kunkin erikseen saaneen valtavan julkisuuden ansiosta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän raitanenh kuva
Hannu Raitanen

Päinvastoin itsekorruptoitunut Valhemedia on aina täysin laiminlyönyt vallan vahtikoiran tehtävänsä.
Viimeksi olivat vahdissa aikaisemman Unionin komissaarien aikaan, jota nimittivät SORTOVUOSIKSI - vaikka itsenäisyys omalla valuutalla oli suurempi kuin nykyisin.

Päinvastoin VASTUUSSA olevat ministerit ovat täysin laiminlyöneet alaistensa viranomaisten laillisuuden valvonnan ja kurinpitotoimenpiteet. Orpo siis toimi kerrankin oikein.

Suurimpia syyllisiä ovat Poliisi- ja Oikeusministerit, (aikaisemmin) Päivi Räsänen KD ja Ulla-maja Henriksson RKP, jotka suojelevat rikollisia virkamiehiään.

Ulvilan OIKEUSMURHIEN jatkokäsittelyjen täytyy todellakin kestää seuraavat 10 vuotta, kun kaikki Auerin noitavainoihin syyllistyneet 50 virkahenkilöä tuomitaan rikoksistaan ja korvaamaan aiheuttamansa 7 miljoonan vahingot.
http://raitanenh.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

Mitä useampi henkilö on median avustuksella harhainen, sitä vaarallisemmaksi homma käy. Jo pari sekopäätä saa pahaa jälkeä ilman kuorma-autoakin, kun he sattuvat olemaan tuomareita ja poliiseja.

Ylivoimaisesti eniten valhemedian etenkin naistoimittajat ovat vainonneet Suomessa 7 vuotta syyttömäksi todistettua Anneli Aueria,
Enbuskea unohtamatta http://katsomo.fi/?progId=638076

Toimituksen poiminnat