Nykysuomi ja uhriutumisen kulttuuri?

Kirjoitettuani eilen Maria Guzeninan niin ikään eilisestä vappupuheesta, en osannut odottaa, että saisin niin pahansuopia ja jopa heittämällä Guzeninaa itseään rajummin sanankääntein masennuksesta ja/tai työuupumuksesta kärsiviä henkilöitä alentavia kommentteja kuin mitä kommenttiosioon putkahteli. Vieläpä ihan yleisellä tasolla, eli keneenkään niitä henkilöimättä.

Karkeasti arvioituna joka toinen paitsi kyseenalaisti nämä terveysongelmat kuin paraskin lääketieteen ja psykologian tohtori, myös yhtyi kritiikittä Guzeninan aloittamaan uhriutumisesta syyttelyyn. Ihmisten yksilöllisyys vaipui unholaan liikuttavan yksimielisessä yhteisymmärryksessä.

Nykyään ei nähtävästi voi seuraamuksitta kertoa kohtaamistaan haasteista avoimesti ja suoraselkäisesti, koska esiintulo tulkitaan heti seuraavaksi uhriutumiseksi, säälipisteiden kalasteluksi ja aiheella ratsastamiseksi. Muistaen tietenkin kaksoisstandardien kovimman ytimen, eli mielipiteen muodostamisen riippuminen siitä, kuka puhuu.

Jossain maailmanajassa – ei edes kovinkaan pitkän aikaa sitten – pidettiin ihailtavana toimintana, mikäli julkisuuden henkilö astui rohkeasti esiin kertomaan jostain ongelmastaan, joka oli vielä silloin tabu. Tätä pidettiin lähes esimerkillisenä, jotta erinäiset ongelmat ja ennen kaikkea niistä kärsivät kansalaiset saisivat ymmärrystä osakseen ja tabu murrettua. Harva asia lohduttaa niin kuin sen tiedostaminen, ettei ole yksin.

Julkisuuden henkilöitä on avautunut vuosien varrella henkilökohtaisista tragedioistaan, kuten esimerkiksi mielenterveysongelmista, seksuaali- tai johonkin muuhun vähemmistöön kuulumisen aiheuttamasta ihmissuhteiden kariutumisesta sekä syrjinnästä, syömishäiriöistä, hyväksikäytöstä, omaisten menettämisen aiheuttamasta tuskasta ja erilaisista riippuvuuksista.

Kuten sanottua, pidettiin joskus hatunnoston arvoisena sitä, että ongelmat on myöntänyt itselleen ja niihin on lähtenyt hakemaan apua. Julkisuudessa asian esittäminen katsottiin kannustamiseksi, jotta kaikki kyseisistä ongelmista kärsivät uskaltautuisivat niin ikään hakemaan apua. Olipa se sitten terapiaa, vertaistukea tai jotain konkreettisempaa hoitoa.

Mitä on tapahtunut, kun olemme siirtyneet kylmien ja kovien arvojen vuoteen 2017? Vastaavalla tavalla toimivaa, eli avoimesti edustamalleen kansalle ongelmistaan kertovaa henkilöä aletaan syyttää uhriutumisesta, jonkinlaisesta hyödyntavoittelusta, poliittisesta pelaamisesta poliitikon ollessa kyseessä ja – kyllä, luette oikein – jopa petkuttamisesta.

Pyydän, että lopuksi jokainen miettii kotvasen seuraavia kysymyksiä:

Kun kansanedustaja Jani Toivola kertoi masennuksestaan ja sairaslomastaan, uhriutuiko hän?

Kun prinsessa Victoria kertoi syömishäiriöstään, uhriutuiko hän?

Kun freestylehiihtäjä Pekka Hyysalo on kertonut onnettomuudestaan, uhriutuiko hän?

Kun laulajatar Saija Varjus on kertonut sairastamastaan MS-taudista ja siitä, että menetti hiljattain puolisonsa, onko hän oikein uhriutumisen tuplamestari?

jannemuhonen
Perussuomalaiset Jyväskylä

Tärkeimmät arvoni, joihin kirjoituksissanikin pohjaan, ovat oikeudenmukaisuus ja kansallismielisyys. Niistä minulla on omat vakiintuneet käsitykseni.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu